Virtuaaliopetuspäivien jäljiltä

Teknostressiä digikriisissä. Loikkapaineita digiähkyssä. Digiövereistä yliannostukseen.
Rakkaille vaivoille löytyy monta nimeä. Mutta onko pakko potea, jos ei taho? Digitaalisuus tulee, muttei tapa – ei ainakaan optimistin odotuksia tieto- ja viestintätekniikan mahdollisuuksille.

Me Kajaanin varhaiskasvatuksen pedamentorit saimme hiljattain ilon osallistua Opetushallituksen Virtuaaliopetuksen päiville. Tieto- ja viestintätekniikka on tullut jäädäkseen, mikä herättää moninaisia tunteita, joista ahdistus usein ottaa kovimman äänen. Keskustelu digitaalisuudesta opetuksessa on usein vastakkaisuuksien esille tuomista. Mielellämme kärjistämme asioita, takerrumme pelkoihimme ja uhkakuvat moninkertaistuvat. Lapset ovat koko ajan laitteilla ja koukussa someen ja ihmisarvokin määritetään tykkäysten mittareilla. Livenä ei enää kohdata, kun kaikki nyhräävät laitteillaan. Kukaan ei enää osaa tehdä, eikä varsinkaan suostu tekemään, mitään ilman laitteita eikä mikään ilman digiä tunnu enää miltään…

Kuulostaako tutulta? Voisiko tässä kohtaa viisaus voi löytyä vanhasta sananparresta hyvästä rengistä ja huonosta isännästä? Opetustyössä on hyvä kysyä itseltään, missä roolissa digitalisaatio on omassa ajattelussani. Onko mahdollista, että eletään kuten ennenkin, opetellaan tärkeitä asioita ja taitoja - ja valjastetaan digitaaliset voimat hyötykäyttöön tilanteissa, joissa tieto- ja viestintätekniikka aidosti tuo positiivisia mahdollisuuksia ja lisäarvoa oppimisen arkeen? Onko mahdollista olla heittäytymättä kanveesiin kauhukuvien lyyhistämänä ja säilyttää roima ripaus uskoa opetuksen mahdollisuuksiin? Kohtaloiden ei tarvitse olla digiin hakattuja tänäänkään – yhä voimme kasvatuksen ja opetuksen keinoin vaikuttaa lapsiimme ja siihen, millaisen digisuhteen he muodostavat.

Varhaiskasvatuksessa siirrytään uusien varhaiskasvatussuunnitelman perusteiden myötä syvemmälle esi- ja perusopetuksen opetussuunnitelmien viitoittamaan suuntaan. Jatkossa mietitään yhä enemmän sitä, miten lasten aloitteisiin voidaan vastata ja miten voimme hyödyntää lasten mielenkiinnon kohteita uusien asioiden ja taitojen opettelussa.

Varhaiskasvatuksen vankan osaamisen todellisuudessa haasteeksi ei varmasti muodostu vasun mukaisten oppimisen alueiden toteuttaminen lasten arjessa, vaan enemmän ehkä tarvitaan uskallusta oppia pois perinteisestä toimintatuokiokeskeisestä toimintatavasta. Toimintakulttuurin kehittyminen vaatii askelia kohti kokonaisvaltaista pedagogiikkaa, jossa kaikki arjen hetket rakentuvat vuorovaikutteisesti läsnäolon ja kohtaamisen voimasta. On tärkeää myös miettiä, miten ohjataan jokaista lasta löytämään omat vahvuutensa, rohkaistaan ilolla kokeilemaan uusia asioita ja tapoja sekä säilyttämään positiivinen käsitys itsestään oppijana. Miten ohjaamme lasta varttumaan oppijaksi, joka kestää myös haasteita ja epäonnistumisia, koska on vahvistunut positiivisten kohtaamisten kautta selviytymään karikkopaikoista ja uskomaan selviytymiseensä?

Mikä meitä aikuisia sitten ahdistaa? Uskommeko me selviävämme uuden ajan vaatimuksista? Uskallammeko sanoa, etten osaakaan vielä kaikkea? Saavatko aikuiset uskaltaa ja yrittää, kokeilla ja kompastua, mokata, meidän päiväkodeissamme ja kouluissamme? Onko teidän yhteisöissänne tilaa erehtyville, oppiville aikuisille?

Keskustelu on tärkeää ja sitä pitää käydä avoimesti. Samalla on hyvä pitää mielessä tietoisuus ajattelun ja ajatusten voimasta. Ajatus elää, vahvistuu ja pian vallitsee ohjaten tekojamme. Siksi kannattaa välillä kysyä, mikä ajatus minua hallitsee?

Terveisin Irma