Rakkaille vaivoille löytyy monta nimeä. Mutta onko pakko potea, jos ei taho? Digitaalisuus tulee, muttei tapa – ei ainakaan optimistin odotuksia tieto- ja viestintätekniikan mahdollisuuksille.
Me Kajaanin varhaiskasvatuksen pedamentorit saimme
hiljattain ilon osallistua Opetushallituksen Virtuaaliopetuksen päiville. Tieto-
ja viestintätekniikka on tullut jäädäkseen, mikä herättää moninaisia tunteita,
joista ahdistus usein ottaa kovimman äänen. Keskustelu digitaalisuudesta
opetuksessa on usein vastakkaisuuksien esille tuomista. Mielellämme kärjistämme
asioita, takerrumme pelkoihimme ja uhkakuvat moninkertaistuvat. Lapset ovat koko ajan laitteilla ja koukussa
someen ja ihmisarvokin määritetään tykkäysten mittareilla. Livenä ei enää
kohdata, kun kaikki nyhräävät laitteillaan. Kukaan ei enää osaa tehdä, eikä
varsinkaan suostu tekemään, mitään ilman laitteita eikä mikään ilman digiä tunnu
enää miltään…
Kuulostaako tutulta? Voisiko tässä kohtaa viisaus voi
löytyä vanhasta sananparresta hyvästä rengistä ja huonosta isännästä?
Opetustyössä on hyvä kysyä itseltään, missä roolissa digitalisaatio on omassa
ajattelussani. Onko mahdollista, että eletään kuten ennenkin, opetellaan tärkeitä
asioita ja taitoja - ja valjastetaan digitaaliset voimat hyötykäyttöön
tilanteissa, joissa tieto- ja viestintätekniikka aidosti tuo positiivisia
mahdollisuuksia ja lisäarvoa oppimisen arkeen? Onko mahdollista olla
heittäytymättä kanveesiin kauhukuvien lyyhistämänä ja säilyttää roima ripaus
uskoa opetuksen mahdollisuuksiin? Kohtaloiden ei tarvitse olla digiin hakattuja
tänäänkään – yhä voimme kasvatuksen ja opetuksen keinoin vaikuttaa lapsiimme ja
siihen, millaisen digisuhteen he muodostavat.
Varhaiskasvatuksessa siirrytään uusien varhaiskasvatussuunnitelman
perusteiden myötä syvemmälle esi- ja perusopetuksen opetussuunnitelmien
viitoittamaan suuntaan. Jatkossa mietitään yhä enemmän sitä, miten lasten
aloitteisiin voidaan vastata ja miten voimme hyödyntää lasten mielenkiinnon
kohteita uusien asioiden ja taitojen opettelussa.
Varhaiskasvatuksen vankan osaamisen todellisuudessa
haasteeksi ei varmasti muodostu vasun mukaisten oppimisen alueiden toteuttaminen
lasten arjessa, vaan enemmän ehkä tarvitaan uskallusta oppia pois perinteisestä
toimintatuokiokeskeisestä toimintatavasta. Toimintakulttuurin kehittyminen
vaatii askelia kohti kokonaisvaltaista pedagogiikkaa, jossa kaikki arjen hetket
rakentuvat vuorovaikutteisesti läsnäolon ja kohtaamisen voimasta. On tärkeää
myös miettiä, miten ohjataan jokaista lasta löytämään omat vahvuutensa,
rohkaistaan ilolla kokeilemaan uusia asioita ja tapoja sekä säilyttämään
positiivinen käsitys itsestään oppijana. Miten ohjaamme lasta varttumaan
oppijaksi, joka kestää myös haasteita ja epäonnistumisia, koska on vahvistunut
positiivisten kohtaamisten kautta selviytymään karikkopaikoista ja uskomaan
selviytymiseensä?
Mikä meitä aikuisia sitten ahdistaa? Uskommeko me selviävämme
uuden ajan vaatimuksista? Uskallammeko sanoa, etten osaakaan vielä kaikkea?
Saavatko aikuiset uskaltaa ja yrittää, kokeilla ja kompastua, mokata, meidän päiväkodeissamme ja
kouluissamme? Onko teidän yhteisöissänne tilaa erehtyville, oppiville
aikuisille?
Keskustelu on tärkeää ja sitä pitää käydä avoimesti. Samalla
on hyvä pitää mielessä tietoisuus ajattelun ja ajatusten voimasta. Ajatus elää,
vahvistuu ja pian vallitsee ohjaten tekojamme. Siksi kannattaa välillä kysyä,
mikä ajatus minua hallitsee?
Terveisin Irma
